Hiihtäen kohti onnea ja viisautta Ruuhitunturilla 23.2.2019

Väistyykö talvi auringon käskyttämänä, jos helmikuun lopussa on jo kolme astetta lämmintä. Onko kevään vuoro liian aikaisin, kun vesi valuu pisaroina kuusen oksista. Vai onko tämä kaikki kevään leikittelyä, suorastaan kiusoittelua. Se muistuttaa olevansa kyllä tulossa antaen merkkejä mahdistaan, mutta tarjoaa talvelle vielä paikkansa. Ja talvi tarttuu jäisillä kourillaan mahdollisuuteensa jatkaa omaa aikaansa. Yhä ovat puut valkoisen lumen peittämiä, vielä ovat yöt kylmiä. Mutta talvea mietityttää oma tulevaisuutensa, koska ensilumen sataminen tapahtuu nykyään liian myöhään ja lumi sulaa turhan aikaisin. Lunta on vähän, sen huomaavat kaksi hiihtäjääkin kun katsovat Ruuhitunturin hiihtoreitille pystytettyjä lumenmittaus tolppia.

Hiihtoreissu on alkanut Sallan Poropuiston pihalta, missä kymmenet huskykoirat levähtävät valjakkoreissun jälkeen. Niiden jylhä haukunta kuuluu vielä kolmen kilometrin päähänkin.  Hiihtäjät pukkaavat vauhtia, toinen etenee vielä luistellen, toinen luottaa perinteiseen tyyliin. Kilometrejä on edessä toistakymmentä ja reissu huipentuu Ruuhitunturin huipulle, josta näkee Venäjälle saakka.

Kuukkeli seuraa hiihtäjien matkaa uteliaana, pieni musta pää kallellaan. Kun Lapin kulkija tuntee itsensä yksinäiseksi matkallaan, on kuukkeli paras ja myös toivotuin seuralainen, sillä se tiedetään onnentuojana.  Vanha tarina kertoo myös metsämiehen kuoleman jälkeen sielun siirtyvän kuukkeliin.
Usein kuukkeli pyrähtää syömään kädestä, mutta nyt se tyytyy ihmettelemään hiihtäjien menoa kauempaa. Ja kun hiihtäjät ohittavat saman oranssinruskeaan höyhenpukuun pukeutuneen kuukkelin toista kertaa samassa paikassa, saman mäen alla, voi sielunlintu todeta saman asian kuin hiihtäjätkin sanovat ääneen:

"Jaaha, lähettiin sitten takaisinpäin."

Hiihtäjät lähtevät nousemaan tuttua mäkeä ylöspäin tietäen nyt mihin suuntaan jatkavat matkaansa. Harhaanjohtavan kyltin tuoma ylimääräinen kierros ei harmita, vaan lähinnä huvittaa. Hiihtäjillä ei ole kiire mihinkään, sillä päivänvaloa riittää alkuiltaan saakka, joten he pysähtyvät hetkeksi, nojaavat sauvoihinsa ja antavat ajatustensa kulkea vapaasti ja aistiensa havainnoida ympäristöä.

Pienenpieni tuulenvire puhaltaa kasvoille lempeästi  kuin ujostellen, samalla aurinko jo hieman lämmittää. Se kurkkii puiden takaa ja kirkastaa kaiken mihin säteillänsä yltää. Pilvet ovat heittäneet harsonsa siniselle taivaalle auringon ympärille. Hiljaisuus hipoo täydellisyyttä. On niin hiljaista, että hiihtäjät kuulevat oman sydämensä rytmin.
Ja puut, ne ovat tykkylumessa. Siinä he seisovat, monot tukevasti maan päällä, ladulla, kaksi pientä ihmistä suuren ja mahtavan luonnon keskellä. Vielä enemmän he kutistuvat, kun katsovat tuntureita kohti, jotka seisovat kaukana mahtavina jättiläisinä. Ne ovat seisoneet siinä ikuisuuden viisaina ja voimakkaina. Kun hiihtäjät tuijottavat tuntureita, tuntuu kuin ne jakaisivat ehtymätöntä viisauttaan, jota mistään maailman kirjasta ei voi saada, eikä mistään muualta oppia.

Hiihtäjät malttavat vihdoin kääntää katseensa tuntureista ja jatkavat matkaansa ylöspäin. Tuttu ystävä visertää heidän yläpuolellaan kuin antaen omat reittivinkkinsä - tai ehkä se tahtookin tsempata loppumattomalta tuntuvan nousemisen aikana. Ylävartalo painuu eteenpäin, sauvat iskevät jämäkästi lumeen, katse on tiukasti maassa, jalat jaksavat vielä.  He nostavat katseensa ja näkevät Ruuhitunturin latukahvilan oikealla puolellaan. He ovat perillä, huipulla, Ruuhitunturin päällä. Näköalatorni olisi kilometrin päässä, mutta latu sinne on lumen tuiskuttamana ummessa. Se on valitettava takaisku, sillä juuri näköalatornille he olivat pyrkineet. Mutta hetken katseltuaan maisemia, tuntureiden jakaman viisauden vahvistamina, he ajattelevat nähneensä jo niin paljon tähänkin asti, että pettymys ei ehdi edes muodostua kokonaiseksi tunteeksi.

Paluumatka tunturista sujuu joutuisasti vauhdin hurmatessa. Keskikaista tuntuu turvallisemmalta väylältä alas, sillä lähes neljän kilometrin alamäki latua pitkin tuntuu jopa pelottavan vauhdikkaalta. Hiihtäjät ohittavat kaksikin laavua, mutta hämärä on alkanut jo hiipiä ja pysähtyessä vilu uhata, joten he päättävät syödä eväsleipänsä ilman tulen sytyttämistä ja lasketella sitten lähtöpaikkaan saakka.

Poropuistossa aitauksessaan makoilevat porot vilkaisevat kahta punaposkista hiihtäjää, mutta jatkavat sitten levollisen näköisinä lepohetkeään. Huskyt tervehtivät heitä innokkaasti haukkuen. Kuukkeli on jäänyt reitin varrelle tuomaan onnea seuraaville kulkijoille. Silmät ovat tottuneet jo hämärään, joten pimeys ei ole kaukana, eikä aurinko enää tarjoa lämpöään. Talvi ei ole vielä väistynyt. Hiihtäjät ovat nyt kaksi naista, joille tunturit ovat kuiskanneet viisauksiaan ja kuukkeli tuonut onnea.

Hopeiset vartijat kuningattaren valtakunnassa Sallatunturilla 9.2.2019

Pitkään on jatkunut tätä jaksoa, että pikkulinnut pörhistävät sulkansa kököttäessään männyn oksalla, metsot etsivät lumikiepeistä lämpöä ja hirvien silmäripsissä on kimaltelevaa jäätä kuin kristallia. Tammikuun pakkaset eivät anna armoa, eikä viiltävän tuulen viesti pohjoisesta tuo helpotusta- kylmyys ja pimeys jatkuu. Sellaista on talvinen elämä Lapin tuntureilla: sopeutumista, suojautumista ja ennen kaikkea, selviytymistä. Helmikuu tönäisee tammikuun tieltään, vaikka onkin pituudeltaan kuukausista altavastaaja. Kaamos on jo historiaa, mutta valon juhlaa ei ole vieläkään näköpiirissä, vaikka kylmyyden kangistama aurinko uskaltautuukin jo nousemaan hiukan ylemmäs ja päivät ovat pidemmät. Kuukausi ehtii lähes puoliväliin, kunnes lumisateet palaavat. Sateet tietävät pakkasen väistymistä ainakin hetkeksi. Lumihiutaleet tuntuvat ihmisten kasvoilla lempeältä hipaisulta. Mutta metsän puut kantavat raskasta taakkaa lumen peittäessä niiden oksat, katkaistessaan niiden voimakkaat selät, ja kaikkialla hallitsee valkoinen kuningatar, tykkylumi. Kuningattaren ollessa katala, täytyy alhaalla kulkevan olla varuillaan, sillä korkealta putoava lumi on painava ja peittää kaiken alleen.

Säädän lumikenkieni remmit ja annan katseeni kiertää Iso Pyhätunturin reitin alkupäässä. Nyt ei olla erämaassa, vaan lähellä Sallatunturin hiihtokeskusta, pohjoisrinteiden juurella. Sekarotuinen koiraystäväni ei malta pysyä valjaissaan, joten lähdemme kohti tunturin huippua. Reitti on lyhyt, vain alle kaksi kilometriä, mutta luonnollisesti suurimmaksi osaksi nousemista ylöspäin. Maisema on isänmaallinen sekoitus sinisyyttä ja valkoisuutta - hanget hohtavat valkeina, mutta taivas luo hämyisän sinisen valkoisuuden sekaan. Jostain kuuluu moottorikelkan äänet. Reitin edetessä nekin vaimenevat ja jäljelle jää lumen narskunta lumikenkien alla, ja sauvojen suihkiminen. Lumi on yllättävän koskematonta valmiiksi tampatun polun ympärillä, vain kettu on uskaltanut jättää helminauhansa siihen merkiksi reitistään. Muutaman kymmenen lumikengän askelta myöhemmin katse osuu puiden rakentamaan piilopaikkaan. Se on valkoinen, kuusten tarjoama suojaisa paikka, jossa metsän eläimet voivat levähtää raskaan nousemisen jälkeen tai pistää silmänsä kiinni tietäen, että hetken aikaa voi olla turvassa, puut suojelevat.

Pikkuhiljaa sydämen syke kiihtyy ja kevyt-toppatakkikin alkaa tuntua liialliselta varusteelta. Vilkaisen taakseni: lumen peittämät puut seisovat kuin hopeaan panssariin puettuina vartijoina kaukana näkyville vaaroille ja vesistöille. Noustessamme ylemmäs, seuraamme liittyy hiljainen ja vähän uhkaavankin oloinen muukalainen - sumu. Se tuppautuu mukaamme kutsumattomana, mutta huomaamme sen olevan ystävällistä sorttia, eikä se peitä näkyvyyttä aivan kokonaan. Sen verran kuitenkin, että huipulla täytyy käyttää hieman mielikuvitusta maisemia katsoessaan. Tunturissa se kuitenkin on helppoa: kun tuuli kuiskailee viestejä korvaan, tuntuu kuin maailmassa olisi vain minä, koira ja sinivalkoinen kauneus.

Kaksi poroa ovat löytäneet hyvän seurustelupaikan tunturista, mutta poistuvat oitis paikalta huomatessaan meidät. Seuraamme niiden esimerkkiä ja lähdemme varovaisesti alaspäin tuulen humistessa korvissa. Alaspäin lumikenkäily sujuu joutuisasti ja jopa liian nopeasti olemme takaisin lähtöpisteessä. Moottorikelkan äänet kuuluvat yhä jostain kauempaa. Hymyilen koiralle ja hymyilen tunturille. Matka oli jälleen upea.

Yllättävät kohtaamiset Nuortin erämaassa kesällä 2017

Kaksi vaeltajaa seisoo keskellä pirunpeltoa, valtavaa kiviröykkiötä. He katsovat toisiaan epäuskoiset ilmeet hikisillä kasvoillaan, ikään kuin hakien varmistusta toisiltaan sille, että äskeinen näytelmä todella tapahtui. Näytelmä, jonka lavasteet olivat vihreyttä täynnä: korkeita mäntyjä ja pulleita kuusia. Vihreyden keskeltä pilkisti sinisiä pisteitä aivan kuin taitelijan väripaljetista olisi vahingossa tippunut väriä. Äänimaailma oli hiljainen. Oli täysin tyyntä. Metsä nukkui, vaikka oli vasta alkuilta. Näytelmän pääosassa olivat kaksi naista ja poro.

Porot ovat paljon muutakin kuin tarinaa Lapista Joulupukin reen vetäjinä. Ne ovat viisaita ja sisukkaita Lapin armottomassa kylmyydessä ja kesän räkkä-ajan riivaamina, kun verenhimoisilta  hyönteisiltä ei saa hetken rauhaa. Naiset, jotka sattuivat komean hirvaan tielle patikoidessaan kohti Saiho-autiotupaa, tiesivät kyllä poron arvokkuuden. He yrittivät jutella porolle, ajattelivat vain ohittavansa sen. Mutta poro suivaantuikin kohtaamisesta niin, että kuopi maata ja puhisi kuin sanoen: "Tämä on nyt minun hetkeni, te olette tulossa minun lempipaikkaani. Te joudatte kulkemaan tästä myöhemminkin." Ja poro ampaisi juoksuun naisia kohti. Sen isot sarvet näyttivät siltä, että osuessaan ne tekisivät pahaa jälkeä. Seitsemän kiloa painaneet rinkat, joista oli napistu pitkin matkaa, olivatkin yhtäkkiä keventyneet, kun he juoksivat poro perässään Savukosken erämaassa, Nuortilla. Ja poro ajatti naiset kauemmas ja kauemmas, kunnes naiset huomasivat juosseensa kivien keskelle, uskaltautuivat katsomaan taakseen ja huokaisivat helpotuksesta: poro oli ajattanut heidän omasta mielestään tarpeeksi kauas, mennyt kenties syömään jäkälää omaan valtakuntaansa, jonne ihminen on tervetullut, mutta vain silloin kuin isännälle sopii.

Pirunpeltoa

Naiset seisovat kivien keskellä, kunnioittavat poroa ja odottavat tunnin, tai ehkä kaksi. Metsän keskellä ajantaj
u usein katoaa, eikä viisarit raksuta aikaa eteenpäin paitsi kellossa, jota naiset eivät katso. Aikataulut eivät ole täällä tärkeitä. Eivät silloin, kun valoa riittää, yöttömässä yössä näkee vaeltaa silloinkin kuin iso ja pieni viisari ovat keskiyön kohdalla. Ja metsässä keskiyön tunnistaa muustakin kuin kellosta. Lopulta naiset vetävät syvään henkeä, suoristavat selkänsä ja puhaltavat ilmat ulos kuin puhkuen uutta tarmoa. Matka jatkuu. Mutta he vilkuilevat aiempaa useammin sivuilleen, eivät kuitenkaan taakseen. Edessä ei näy lisää poroja, eikä liioin muutakaan jännittävää, kun väsymys alkaa tuntua jaloissa, rinkkaan on tullut tuplat lisää painoa ja mieli alkaa kaivata lepoa ja ruokaa.

Saiho tulee vihdoin näkyviin ja naiset katsovat sitä kuin palatsia. Mutta, koska teltta on tänne asti raahattu, siinä myös nukutaan, on molempien ääneen sanomaton periaate, joten illan kääntyessä jo yöksi, kaksi väsynyttä vaeltajaa pystyttävät telttansa, hakevat vettä lähistöllä virtaavasta Nuorttijoesta ja sytyttävät nuotion. Nuotion hilpeää tulitanssia tuijotellessa ja makkaraa paistaessa he suunnittelevat seuraavaa päivää. Yö metsässä on rauhallinen ja lämmin.

Saiho-autiotupa

Aamuauringon säteet on lempeä herätyskello. Hieman kankeina naiset nousevat venyttelemään eilisen rasitukset pois ja pesevät joen kirkkaalla vedellä unet silmistään. Samalla he huomaavat Kolsankosken riippusillalla olevan kyltin, jonka Rajavartiolaitos on siihen asettanut. Sen viesti on selvä: silta on huonossa kunnossa, ylitys kielletty. Mielen valtaa uhmakas ajatus ylittää silta silti, koska ajatus paluumatkasta samaa reittiä tuntuu lähes petokselta. Järki voittaa uhman, joten naiset pakkaavat tavaransa ja kääntyvät takaisin. Tutut, jo kerran nähdyt maisemat tervehtivät heitä kuin toivottaakseen lämpimästi jälleen tervetulleiksi. Mutta nyt naiset huomaavat reitin varrella jotain uutta. Mutaisessa maassa on eläimen jälki. Se näyttää koiran tassulta, mutta on huomattavasti isompi ja myös kynnet ovat painautuneet mutaan. Rajamiesten suuri koira? Ilves kenties? Voisiko olla susi? Äkkiä on tiheä metsä täynnä risahduksia, mutta äänen lähdettä on mahdotonta paikantaa, eikä mitään kuitenkaan näy. Katseleeko joku heitä metsien kätköistä?  Naiset kiihdyttävät askeliaan ja jättävät tassunjäljen taakseen. Ajatuksista se ei kuitenkaan poistu. Äkkiä naiset tiedostavat selkeämmin kuin aiemmin olevansa rajavyöhykkeellä, lähellä Venäjää.

Nuorttijoki

Syventyneinä ajatuksiinsa he vaeltavat läpi erämaisten havumetsäpolkujen, kulkien välillä jokivarressa ja nousten sitten vaarojen päälle, jotka tuovat silmien eteen upeita maisemia Nuortin kanjonista. Taivas on ensin pilvetön, mutta matkan edetessä pilvet kerääntyvät kuin ne olisi kutsuttu yhteisiin juhliin, ja naiset tuntevat sadepisaroiden tipahtelevan hitaasti poskilleen ja nenilleen. Juhlat ovat alkaneet. Tiheäoksaiset, alastoman näköiset puut tarjoavat yhdessä hyvän sadesuojan, kun sade yltyy. Sateen myötä koko ilma muuttuu yhtäkkiä harmaaksi.

Sateensuoja

Sade kuitenkin hiipuu ja loppuu kokonaan yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Juhlat ovat päättyneet, ennen aikojaan kenties. Naisten taivallus jatkuu, mutta matkaa ei ole enää paljoa jäljellä. Vielä on Nuortilla kuitenkin heille yksi yllätys jäljellä. Hiljaisessa metsässä kuuluu yhtäkkiä voimistuvaa korppien raakkumista. Ne muodostavat äänekkään kuoron. Toinen naisista pysähtyy äkisti kesken lauseensa ja tuijottaa tiiviisti jotain. Korpit lentelevät tehden komeita kiepin näköisiä pyrähdyksiä ja kaartelevat jonkin yllä... Jonkin, jota naiset eivät näe, sillä jos siellä on jotain, se on kaatuneiden puiden suojassa ja piilossa. Toista alkaa yhtäkkiä pelottaa, vaikka mitään pelättävää ei ole. Tunnelma on jännittynyt. Naiset muistavat vanhat uskomukset korpeista. Korppi, tuo suuri ja musta kuoleman viestin tuoja ja pahan onnen lintu, jonka ilmaantuminen pihapiiriin tai raakkuminen tietää kuolemaa tai vähintään epäonnea kuulijalleen. Korppi on myös älykäs seuratessaan petoeläimiä, sillä se tietää petojen johdattavan sen maittavalle haaska-aterialle. Äkkiä toinen naisista uskoo nähneensä puun takaa, lentelevien korppien alapuolella nopean liikkeen, kuin vahingossa nostetun pään, suuren ja ruskean. Käden ulottuvilla olisi kiikarit, mutta sydän alkaa hakata ja katse hakeutuu kuin pakotettuna muualle. Nyt kääntää toinenkin naisista katseensa pois ja he lähtevät, eivät puhu toisilleen mitään, eivätkä katso taakseen, taaskaan, kuin vasta päästessään sinne, mistä matkaan lähtivätkin.

Lähtöpaikka. He heittävät rinkat selästään ja riisuvat vaelluskengät jaloistaan, ottavat autosta kevyemmät kengät. Naiset, kaksi vaeltajaa, ovat nyt nähneet Nuortin eteläosan. Mutta naiset tietävät, että he palaavat tänne uudestaan, sillä sellainen on erämaareittien mahti ja Nuortin voima.