Hopeiset vartijat kuningattaren valtakunnassa Sallatunturilla 9.2.2019

Pitkään on jatkunut tätä jaksoa, että pikkulinnut pörhistävät sulkansa kököttäessään männyn oksalla, metsot etsivät lumikiepeistä lämpöä ja hirvien silmäripsissä on kimaltelevaa jäätä kuin kristallia. Tammikuun pakkaset eivät anna armoa, eikä viiltävän tuulen viesti pohjoisesta tuo helpotusta- kylmyys ja pimeys jatkuu. Sellaista on talvinen elämä Lapin tuntureilla: sopeutumista, suojautumista ja ennen kaikkea, selviytymistä. Helmikuu tönäisee tammikuun tieltään, vaikka onkin pituudeltaan kuukausista altavastaaja. Kaamos on jo historiaa, mutta valon juhlaa ei ole vieläkään näköpiirissä, vaikka kylmyyden kangistama aurinko uskaltautuukin jo nousemaan hiukan ylemmäs ja päivät ovat pidemmät. Kuukausi ehtii lähes puoliväliin, kunnes lumisateet palaavat. Sateet tietävät pakkasen väistymistä ainakin hetkeksi. Lumihiutaleet tuntuvat ihmisten kasvoilla lempeältä hipaisulta. Mutta metsän puut kantavat raskasta taakkaa lumen peittäessä niiden oksat, katkaistessaan niiden voimakkaat selät, ja kaikkialla hallitsee valkoinen kuningatar, tykkylumi. Kuningattaren ollessa katala, täytyy alhaalla kulkevan olla varuillaan, sillä korkealta putoava lumi on painava ja peittää kaiken alleen.

Säädän lumikenkieni remmit ja annan katseeni kiertää Iso Pyhätunturin reitin alkupäässä. Nyt ei olla erämaassa, vaan lähellä Sallatunturin hiihtokeskusta, pohjoisrinteiden juurella. Sekarotuinen koiraystäväni ei malta pysyä valjaissaan, joten lähdemme kohti tunturin huippua. Reitti on lyhyt, vain alle kaksi kilometriä, mutta luonnollisesti suurimmaksi osaksi nousemista ylöspäin. Maisema on isänmaallinen sekoitus sinisyyttä ja valkoisuutta - hanget hohtavat valkeina, mutta taivas luo hämyisän sinisen valkoisuuden sekaan. Jostain kuuluu moottorikelkan äänet. Reitin edetessä nekin vaimenevat ja jäljelle jää lumen narskunta lumikenkien alla, ja sauvojen suihkiminen. Lumi on yllättävän koskematonta valmiiksi tampatun polun ympärillä, vain kettu on uskaltanut jättää helminauhansa siihen merkiksi reitistään. Muutaman kymmenen lumikengän askelta myöhemmin katse osuu puiden rakentamaan piilopaikkaan. Se on valkoinen, kuusten tarjoama suojaisa paikka, jossa metsän eläimet voivat levähtää raskaan nousemisen jälkeen tai pistää silmänsä kiinni tietäen, että hetken aikaa voi olla turvassa, puut suojelevat.

Pikkuhiljaa sydämen syke kiihtyy ja kevyt-toppatakkikin alkaa tuntua liialliselta varusteelta. Vilkaisen taakseni: lumen peittämät puut seisovat kuin hopeaan panssariin puettuina vartijoina kaukana näkyville vaaroille ja vesistöille. Noustessamme ylemmäs, seuraamme liittyy hiljainen ja vähän uhkaavankin oloinen muukalainen - sumu. Se tuppautuu mukaamme kutsumattomana, mutta huomaamme sen olevan ystävällistä sorttia, eikä se peitä näkyvyyttä aivan kokonaan. Sen verran kuitenkin, että huipulla täytyy käyttää hieman mielikuvitusta maisemia katsoessaan. Tunturissa se kuitenkin on helppoa: kun tuuli kuiskailee viestejä korvaan, tuntuu kuin maailmassa olisi vain minä, koira ja sinivalkoinen kauneus.

Kaksi poroa ovat löytäneet hyvän seurustelupaikan tunturista, mutta poistuvat oitis paikalta huomatessaan meidät. Seuraamme niiden esimerkkiä ja lähdemme varovaisesti alaspäin tuulen humistessa korvissa. Alaspäin lumikenkäily sujuu joutuisasti ja jopa liian nopeasti olemme takaisin lähtöpisteessä. Moottorikelkan äänet kuuluvat yhä jostain kauempaa. Hymyilen koiralle ja hymyilen tunturille. Matka oli jälleen upea.