Yllättävät kohtaamiset Nuortin erämaassa kesällä 2017

Kaksi vaeltajaa seisoo keskellä pirunpeltoa, valtavaa kiviröykkiötä. He katsovat toisiaan epäuskoiset ilmeet hikisillä kasvoillaan, ikään kuin hakien varmistusta toisiltaan sille, että äskeinen näytelmä todella tapahtui. Näytelmä, jonka lavasteet olivat vihreyttä täynnä: korkeita mäntyjä ja pulleita kuusia. Vihreyden keskeltä pilkisti sinisiä pisteitä aivan kuin taitelijan väripaljetista olisi vahingossa tippunut väriä. Äänimaailma oli hiljainen. Oli täysin tyyntä. Metsä nukkui, vaikka oli vasta alkuilta. Näytelmän pääosassa olivat kaksi naista ja poro.

Porot ovat paljon muutakin kuin tarinaa Lapista Joulupukin reen vetäjinä. Ne ovat viisaita ja sisukkaita Lapin armottomassa kylmyydessä ja kesän räkkä-ajan riivaamina, kun verenhimoisilta  hyönteisiltä ei saa hetken rauhaa. Naiset, jotka sattuivat komean hirvaan tielle patikoidessaan kohti Saiho-autiotupaa, tiesivät kyllä poron arvokkuuden. He yrittivät jutella porolle, ajattelivat vain ohittavansa sen. Mutta poro suivaantuikin kohtaamisesta niin, että kuopi maata ja puhisi kuin sanoen: "Tämä on nyt minun hetkeni, te olette tulossa minun lempipaikkaani. Te joudatte kulkemaan tästä myöhemminkin." Ja poro ampaisi juoksuun naisia kohti. Sen isot sarvet näyttivät siltä, että osuessaan ne tekisivät pahaa jälkeä. Seitsemän kiloa painaneet rinkat, joista oli napistu pitkin matkaa, olivatkin yhtäkkiä keventyneet, kun he juoksivat poro perässään Savukosken erämaassa, Nuortilla. Ja poro ajatti naiset kauemmas ja kauemmas, kunnes naiset huomasivat juosseensa kivien keskelle, uskaltautuivat katsomaan taakseen ja huokaisivat helpotuksesta: poro oli ajattanut heidän omasta mielestään tarpeeksi kauas, mennyt kenties syömään jäkälää omaan valtakuntaansa, jonne ihminen on tervetullut, mutta vain silloin kuin isännälle sopii.

Pirunpeltoa

Naiset seisovat kivien keskellä, kunnioittavat poroa ja odottavat tunnin, tai ehkä kaksi. Metsän keskellä ajantaj
u usein katoaa, eikä viisarit raksuta aikaa eteenpäin paitsi kellossa, jota naiset eivät katso. Aikataulut eivät ole täällä tärkeitä. Eivät silloin, kun valoa riittää, yöttömässä yössä näkee vaeltaa silloinkin kuin iso ja pieni viisari ovat keskiyön kohdalla. Ja metsässä keskiyön tunnistaa muustakin kuin kellosta. Lopulta naiset vetävät syvään henkeä, suoristavat selkänsä ja puhaltavat ilmat ulos kuin puhkuen uutta tarmoa. Matka jatkuu. Mutta he vilkuilevat aiempaa useammin sivuilleen, eivät kuitenkaan taakseen. Edessä ei näy lisää poroja, eikä liioin muutakaan jännittävää, kun väsymys alkaa tuntua jaloissa, rinkkaan on tullut tuplat lisää painoa ja mieli alkaa kaivata lepoa ja ruokaa.

Saiho tulee vihdoin näkyviin ja naiset katsovat sitä kuin palatsia. Mutta, koska teltta on tänne asti raahattu, siinä myös nukutaan, on molempien ääneen sanomaton periaate, joten illan kääntyessä jo yöksi, kaksi väsynyttä vaeltajaa pystyttävät telttansa, hakevat vettä lähistöllä virtaavasta Nuorttijoesta ja sytyttävät nuotion. Nuotion hilpeää tulitanssia tuijotellessa ja makkaraa paistaessa he suunnittelevat seuraavaa päivää. Yö metsässä on rauhallinen ja lämmin.

Saiho-autiotupa

Aamuauringon säteet on lempeä herätyskello. Hieman kankeina naiset nousevat venyttelemään eilisen rasitukset pois ja pesevät joen kirkkaalla vedellä unet silmistään. Samalla he huomaavat Kolsankosken riippusillalla olevan kyltin, jonka Rajavartiolaitos on siihen asettanut. Sen viesti on selvä: silta on huonossa kunnossa, ylitys kielletty. Mielen valtaa uhmakas ajatus ylittää silta silti, koska ajatus paluumatkasta samaa reittiä tuntuu lähes petokselta. Järki voittaa uhman, joten naiset pakkaavat tavaransa ja kääntyvät takaisin. Tutut, jo kerran nähdyt maisemat tervehtivät heitä kuin toivottaakseen lämpimästi jälleen tervetulleiksi. Mutta nyt naiset huomaavat reitin varrella jotain uutta. Mutaisessa maassa on eläimen jälki. Se näyttää koiran tassulta, mutta on huomattavasti isompi ja myös kynnet ovat painautuneet mutaan. Rajamiesten suuri koira? Ilves kenties? Voisiko olla susi? Äkkiä on tiheä metsä täynnä risahduksia, mutta äänen lähdettä on mahdotonta paikantaa, eikä mitään kuitenkaan näy. Katseleeko joku heitä metsien kätköistä?  Naiset kiihdyttävät askeliaan ja jättävät tassunjäljen taakseen. Ajatuksista se ei kuitenkaan poistu. Äkkiä naiset tiedostavat selkeämmin kuin aiemmin olevansa rajavyöhykkeellä, lähellä Venäjää.

Nuorttijoki

Syventyneinä ajatuksiinsa he vaeltavat läpi erämaisten havumetsäpolkujen, kulkien välillä jokivarressa ja nousten sitten vaarojen päälle, jotka tuovat silmien eteen upeita maisemia Nuortin kanjonista. Taivas on ensin pilvetön, mutta matkan edetessä pilvet kerääntyvät kuin ne olisi kutsuttu yhteisiin juhliin, ja naiset tuntevat sadepisaroiden tipahtelevan hitaasti poskilleen ja nenilleen. Juhlat ovat alkaneet. Tiheäoksaiset, alastoman näköiset puut tarjoavat yhdessä hyvän sadesuojan, kun sade yltyy. Sateen myötä koko ilma muuttuu yhtäkkiä harmaaksi.

Sateensuoja

Sade kuitenkin hiipuu ja loppuu kokonaan yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Juhlat ovat päättyneet, ennen aikojaan kenties. Naisten taivallus jatkuu, mutta matkaa ei ole enää paljoa jäljellä. Vielä on Nuortilla kuitenkin heille yksi yllätys jäljellä. Hiljaisessa metsässä kuuluu yhtäkkiä voimistuvaa korppien raakkumista. Ne muodostavat äänekkään kuoron. Toinen naisista pysähtyy äkisti kesken lauseensa ja tuijottaa tiiviisti jotain. Korpit lentelevät tehden komeita kiepin näköisiä pyrähdyksiä ja kaartelevat jonkin yllä... Jonkin, jota naiset eivät näe, sillä jos siellä on jotain, se on kaatuneiden puiden suojassa ja piilossa. Toista alkaa yhtäkkiä pelottaa, vaikka mitään pelättävää ei ole. Tunnelma on jännittynyt. Naiset muistavat vanhat uskomukset korpeista. Korppi, tuo suuri ja musta kuoleman viestin tuoja ja pahan onnen lintu, jonka ilmaantuminen pihapiiriin tai raakkuminen tietää kuolemaa tai vähintään epäonnea kuulijalleen. Korppi on myös älykäs seuratessaan petoeläimiä, sillä se tietää petojen johdattavan sen maittavalle haaska-aterialle. Äkkiä toinen naisista uskoo nähneensä puun takaa, lentelevien korppien alapuolella nopean liikkeen, kuin vahingossa nostetun pään, suuren ja ruskean. Käden ulottuvilla olisi kiikarit, mutta sydän alkaa hakata ja katse hakeutuu kuin pakotettuna muualle. Nyt kääntää toinenkin naisista katseensa pois ja he lähtevät, eivät puhu toisilleen mitään, eivätkä katso taakseen, taaskaan, kuin vasta päästessään sinne, mistä matkaan lähtivätkin.

Lähtöpaikka. He heittävät rinkat selästään ja riisuvat vaelluskengät jaloistaan, ottavat autosta kevyemmät kengät. Naiset, kaksi vaeltajaa, ovat nyt nähneet Nuortin eteläosan. Mutta naiset tietävät, että he palaavat tänne uudestaan, sillä sellainen on erämaareittien mahti ja Nuortin voima.