Hiihtäen kohti onnea ja viisautta Ruuhitunturilla 23.2.2019

Väistyykö talvi auringon käskyttämänä, jos helmikuun lopussa on jo kolme astetta lämmintä. Onko kevään vuoro liian aikaisin, kun vesi valuu pisaroina kuusen oksista. Vai onko tämä kaikki kevään leikittelyä, suorastaan kiusoittelua. Se muistuttaa olevansa kyllä tulossa antaen merkkejä mahdistaan, mutta tarjoaa talvelle vielä paikkansa. Ja talvi tarttuu jäisillä kourillaan mahdollisuuteensa jatkaa omaa aikaansa. Yhä ovat puut valkoisen lumen peittämiä, vielä ovat yöt kylmiä. Mutta talvea mietityttää oma tulevaisuutensa, koska ensilumen sataminen tapahtuu nykyään liian myöhään ja lumi sulaa turhan aikaisin. Lunta on vähän, sen huomaavat kaksi hiihtäjääkin kun katsovat Ruuhitunturin hiihtoreitille pystytettyjä lumenmittaus tolppia.

Hiihtoreissu on alkanut Sallan Poropuiston pihalta, missä kymmenet huskykoirat levähtävät valjakkoreissun jälkeen. Niiden jylhä haukunta kuuluu vielä kolmen kilometrin päähänkin.  Hiihtäjät pukkaavat vauhtia, toinen etenee vielä luistellen, toinen luottaa perinteiseen tyyliin. Kilometrejä on edessä toistakymmentä ja reissu huipentuu Ruuhitunturin huipulle, josta näkee Venäjälle saakka.

Kuukkeli seuraa hiihtäjien matkaa uteliaana, pieni musta pää kallellaan. Kun Lapin kulkija tuntee itsensä yksinäiseksi matkallaan, on kuukkeli paras ja myös toivotuin seuralainen, sillä se tiedetään onnentuojana.  Vanha tarina kertoo myös metsämiehen kuoleman jälkeen sielun siirtyvän kuukkeliin.
Usein kuukkeli pyrähtää syömään kädestä, mutta nyt se tyytyy ihmettelemään hiihtäjien menoa kauempaa. Ja kun hiihtäjät ohittavat saman oranssinruskeaan höyhenpukuun pukeutuneen kuukkelin toista kertaa samassa paikassa, saman mäen alla, voi sielunlintu todeta saman asian kuin hiihtäjätkin sanovat ääneen:

"Jaaha, lähettiin sitten takaisinpäin."

Hiihtäjät lähtevät nousemaan tuttua mäkeä ylöspäin tietäen nyt mihin suuntaan jatkavat matkaansa. Harhaanjohtavan kyltin tuoma ylimääräinen kierros ei harmita, vaan lähinnä huvittaa. Hiihtäjillä ei ole kiire mihinkään, sillä päivänvaloa riittää alkuiltaan saakka, joten he pysähtyvät hetkeksi, nojaavat sauvoihinsa ja antavat ajatustensa kulkea vapaasti ja aistiensa havainnoida ympäristöä.

Pienenpieni tuulenvire puhaltaa kasvoille lempeästi  kuin ujostellen, samalla aurinko jo hieman lämmittää. Se kurkkii puiden takaa ja kirkastaa kaiken mihin säteillänsä yltää. Pilvet ovat heittäneet harsonsa siniselle taivaalle auringon ympärille. Hiljaisuus hipoo täydellisyyttä. On niin hiljaista, että hiihtäjät kuulevat oman sydämensä rytmin.
Ja puut, ne ovat tykkylumessa. Siinä he seisovat, monot tukevasti maan päällä, ladulla, kaksi pientä ihmistä suuren ja mahtavan luonnon keskellä. Vielä enemmän he kutistuvat, kun katsovat tuntureita kohti, jotka seisovat kaukana mahtavina jättiläisinä. Ne ovat seisoneet siinä ikuisuuden viisaina ja voimakkaina. Kun hiihtäjät tuijottavat tuntureita, tuntuu kuin ne jakaisivat ehtymätöntä viisauttaan, jota mistään maailman kirjasta ei voi saada, eikä mistään muualta oppia.

Hiihtäjät malttavat vihdoin kääntää katseensa tuntureista ja jatkavat matkaansa ylöspäin. Tuttu ystävä visertää heidän yläpuolellaan kuin antaen omat reittivinkkinsä - tai ehkä se tahtookin tsempata loppumattomalta tuntuvan nousemisen aikana. Ylävartalo painuu eteenpäin, sauvat iskevät jämäkästi lumeen, katse on tiukasti maassa, jalat jaksavat vielä.  He nostavat katseensa ja näkevät Ruuhitunturin latukahvilan oikealla puolellaan. He ovat perillä, huipulla, Ruuhitunturin päällä. Näköalatorni olisi kilometrin päässä, mutta latu sinne on lumen tuiskuttamana ummessa. Se on valitettava takaisku, sillä juuri näköalatornille he olivat pyrkineet. Mutta hetken katseltuaan maisemia, tuntureiden jakaman viisauden vahvistamina, he ajattelevat nähneensä jo niin paljon tähänkin asti, että pettymys ei ehdi edes muodostua kokonaiseksi tunteeksi.

Paluumatka tunturista sujuu joutuisasti vauhdin hurmatessa. Keskikaista tuntuu turvallisemmalta väylältä alas, sillä lähes neljän kilometrin alamäki latua pitkin tuntuu jopa pelottavan vauhdikkaalta. Hiihtäjät ohittavat kaksikin laavua, mutta hämärä on alkanut jo hiipiä ja pysähtyessä vilu uhata, joten he päättävät syödä eväsleipänsä ilman tulen sytyttämistä ja lasketella sitten lähtöpaikkaan saakka.

Poropuistossa aitauksessaan makoilevat porot vilkaisevat kahta punaposkista hiihtäjää, mutta jatkavat sitten levollisen näköisinä lepohetkeään. Huskyt tervehtivät heitä innokkaasti haukkuen. Kuukkeli on jäänyt reitin varrelle tuomaan onnea seuraaville kulkijoille. Silmät ovat tottuneet jo hämärään, joten pimeys ei ole kaukana, eikä aurinko enää tarjoa lämpöään. Talvi ei ole vielä väistynyt. Hiihtäjät ovat nyt kaksi naista, joille tunturit ovat kuiskanneet viisauksiaan ja kuukkeli tuonut onnea.