Seikkaillen keväthangilla

Minulla on tunne, että joku tuijottaa minua. Se voi olla kaukana korkeuksissa liitelevä kotka, joka näkee tarkoilla silmillään kaiken, mutta pysyttelee pilvien suojassa ihmisen katseilta. Tai helmipöllö, joka kyyhöttää arvokkaasti puun latvassa tähyillen päivän ateriaansa pitämättä turhaa mekkalaa itsestään. Tai ehkä se on pieni metsämyyrä, joka kipittää lujaa omia käytäviään pitkin väistellen pöllön röntgenkatsetta. Voiko se olla kotimatkalla oleva joutsen, väsynyt pitkästä matkasta etelästä pohjoiseen, odottaen että saa laskeutua turvallisesti mukavan lammen rannalle. Vai tuijottavatko minua sittenkin kimaltelevat tähdet valkoisesta hangesta.

Kevään yöpakkaset ovat jäädyttäneet hangista lujat ja kestävät. Minulla ei ole määränpäätä, eikä tarkkaa suunnitelmaa reitistä. Peurakankaan suositut hiihtoladut menevät kyllä lähellä, mutta en seuraa niitä. Annan tunteen johdattaa, hankien vievän, mielikuvituksen laukata. Haluan seikkailla, pitkäperjantain kunniaksi.

Seikkailu on sitä, että uskaltaa vastata kutsuun, jota ehkä saattaa pelätä. Ja pelko on suurin este niiden unelmien toteutumiselle, jotka seikkailuihin heittäytyminen mahdollistaa. Mietin omia pelkojani hiihtäessäni hetken sammaleella ja istuutuessani kannon nokkaan kuuntelemaan hiljaisuutta. Seikkailuni kestää kaksi tuntia. Kaksi tuntia hiihtelyä hangella auringon lämmittäessä niin, että tekisi mieli riisua armeijan lämmin villapusero ja jättää se puuhun merkiksi, että täällä olen samoillut minä. 

Mutta metsä ei tarvitse todisteita kulkijoistaan. Se kuulee, mitä sille kuiskitaan, näkee mitä reittejä pitkin kulkijat ovat matkanneet, se ohjaa ja tietää kaiken. Unelmoin olevani joskus yhtä viisas kuin suomalainen metsä, vanhenevani yhtä arvokkaasti kuin sen satavuotiaat puut, ja kun katson jäniksen jälkiä hangella, toivon olevani yhtä vapaa kuin se on ollut jättäessään jälkensä lumeen. 

Nyt on aikaa halata puita ja tuntea saavansa niistä voimaa. On aikaa pohtia, milloin kaikki tämä lumi mahtaa sulaa kokonaan pois. Ovatkohan kurjet jo saapuneet. Onko kevät tänä vuonna aikaisessa vai saapuiko se myöhässä. Ja kun huomaan miettiväni tällaisia, ymmärrän olevani irti arjesta ja yhtä metsän tyyneyden kanssa.

Palaan mietteissäni pelkoihin. En minä pimeää pelkää, vaan omaa mielikuvitustani, joka maalaa pimeyteen tuntemattomia hahmoja. Se sama mielikuvitus on metsässä sekä lahja että kirous: kun avaa silmät, näkee paljon, mutta kun sulkee ne, näkeekin vielä enemmän.

Mutta se on metsässä kulkemisessa parhainta. Unelmien toteutuminen, pelkojen ymmärtäminen, mielikuvituksen rajaton laukka.

Minulla on edelleen tunne, että joku tuijottaa. En katso selkäni taakse, mutta hymyilen itsekseni miettiessäni että se voi olla metsien kuningas.

Tai sitten horroksestaan herännyt hyttynen.