Katoava kiire, Luostolla 30.3.2019

Mitä tarkoittaa kiire? Sitä, että pitäisi olla jo menossa. Pelkoa, että kohta olen myöhässä. Sydän hakkaa liikenteessä, käsi painaa tööttiä: edessäni ajavan punaisen Toyota Corollan kuski, AJA JO, vihreät palaa. Lopulta ohitan sen ja keskisormi jää lepäämään etusormen viereen vain vaivoin. Taskustani kuuluu ärsyttävää pirinää, radiossa juontajat puhua posmottavat aina samoista ärsyttävistä asioista. Ja kun vihdoin pääsen määränpäähäni, katson liian nopeasti eteenpäin kulkevasta kellostani, että olen juuri ajoissa. Olen helpottunut, mutta en ehdi jäädä edes huokaisemaan, sillä kiire on kintereillä jatkuvasti, eikä suostu häipymään. Kiire on minussa.

Tänään on lauantai. Pomppaan ylös sängystäni, herätän aina myöhässä olevan siskoni. Käteni ovat puuskassa, kun seison keittiössä ja julistan kellonaikoja joka viiden minuutin välein. Vilkuilen huolestuneena ikkunasta tähyillen taivasta ja mietin piilottavatko pilvet kaiken kauniisti kirkastavan auringon. Sydän alkaa hakata, on jo lähdettävä matkaan, muuten emme kerkeä. Niin... Kiire on yhä minussa. 

Seison Luoston laskettelurinteen alla parkkipaikalla kello 15.10 ja yritän tulkita latukarttaa, jonka teksti on niin pientä, että tarvitsisin kiikareita. Käännyn siskoni puoleen ja teemme saman johtopäätöksen. 35 kilometriä on liikaa Luostolta Pyhätunturille, kun kello on jo paljon. Samalla tunnen, että jokin on alkanut hieman irrottaa tiukkaa otettaan. 

Myös puiden oksat ovat joutuneet irrottamaan otteensa ja hyväksymään heikkoutensa mahtavan tuulen edessä. Ne näyttävät surullisilta retkottaessaan valkealla hangella taistelunsa häviten. Kauempana metsässä näkyy kokonaisia puita, jotka ovat keskeltä katkenneet. Vain vahvimmat selviävät, se on luonnon laki. 

Pätevätkö samat luonnon lait meidän ihmisten elämässä, jossa kiire on kuin voimakas tuuli ja hangella makaava oksa kuin meistä irti revitty ilo ja energia? Tuuli hidastaa hiihtoamme, sillä se puhaltaa meitä vastaan ja hangesta pöllyävästä lumesta muodostuu pieniä trombeja, jotka hajoavat silmillemme. Tuuli on maalannut hankeen omaa abstraktia taidettaan. Pian olemme Torvisen Majan latukahvilan kohdalla, jonka huomaamme menneen hetki sitten kiinni. Höyryävät kaakaokupit jäävät juomatta, joka aiheuttaa minussa pientä harmitusta. Jos olisimme lähteneet ajoissa.... Vilkaisen  siskoani, joka katselee maisemia hymyillen pappamme 40-luvun sarkahousut jalassaan. Hymähdän itsekseni, sillä tajuan trombin pyörittävän muutakin kuin vain lunta ympärillämme, nimittäin omia ajatuksiani pääni sisällä lennättäen niitä toisistaan etäälle, katkoen kokonaisuuksia ja tehden kaikesta sekavaa ja sotkuista kuten ladulla olevat roskat ja havuneulat, jotka tökkäävät sukseen. Olen metsässä, mutta silti tuijotan kelloa, jotta olisimme ajoissa. Ajoissa missä?

Hätkähdän ajatuksistani, kun siskoni kertoo nähneensä matkan varrella tienviitan, jonka mukaan lähellä olisi laavu, jossa voisimme paistaa makkaraa ja pitää levähdystauon. Myönnyn ajatukseen mieluusti ja hiihdämme kohti laavua. Tienviitta löytyy nopeasti myötätuulen vauhdittaessa hiihtoa. Laavu sijaitsee lähes kilometrin mittaisen alamäen juurella ja siskoni sarkahousut lepattavat mäessä kuin iloisesti liehuva lippu. Iloisena tanssii pian myös tekemämme nuotio, sillä liekit keinuvat tuulen tahdissa.

Tätä tanssia voisi ihailla vaikka koko päivän, sillä siihen ei kyllästy. Tuli tuntuu tuovan myös vastauksia, sillä kun istun nuotion loimussa, en yhtäkkiä enää mietikään kellonaikoja tai seuraavaa hetkeä. Mietin, miten kauniita liekit ovat, miten korkealle ne nousevat. Kuuntelen ääniä ympärilläni. Jostain kuuluu lintujen laulua. Haistan savun ja kevään. Näen keltavihreäpukuisen käpylinnun, joka valitsee komeimman kuusen, johon asettuu tarkkailemaan meitä. Toisen kuusen latvaan pyrähtää sen komeaan punaiseen pukuun pukeutunut kumppani ja hetken ne käyvät vilkasta dialogia. Naaraslintu lentää ympärillämme ikään kuin yrittäisi ottaa selvää, olemmeko rauhanomaista lajia ja tekee varovaisesti tuttavuutta tullen aina lähemmäs meitä ja nuotiota. Yhtäkkiä se levittää siipensä ja laskeutuu aivan nuotion viereen hangelle. Tuijotamme toisiamme, kaksi ihmistä ja käpylintu, kaikki osapuolet varmasti yhtä hämillään tästä rohkeasta toverillisuudesta. Se on niin lähellä, että näemme sen erikoisen ristiin menevän nokan, jolla se saa leikattua havupuista siemeniä. Käpylintu liikuttaa päätään puolelta toiselle, kunnes se nousee jälleen siivilleen ja lentää kohti metsää, eikä tule enää takaisin.

Istun autossa kotimatkalla ja mietin hiihtoreissuamme. Sen piti olla 35 kilometriä Luostolta Pyhätunturille, meidän piti olla lähtövalmiina jo ennen yhdeksää. Lauantain piti olla ennusteiden mukaan aurinkoinen ja tuulinen, mutta ei aivan näin tuulinen, mitä se oli. Hiihdimme lopulta kahdeksan kilometriä navakassa tuulessa kuusi tuntia myöhässä alkuperäisistä aikatauluistamme. Nuotiolla istuimme reippaan tunnin, kunnes valoa ja lämpöä tuonut aurinko väsyi ja kehoitti meitä poistumaan. Mutta unohdin aikataulut ja kitkerän kiireen, ja keskityin elämään siinä hetkessä, jossa liekit tanssivat ja käpylinnut keskustelivat ja jakoivat viisaita ajatuksiaan meillekin.

Kiire ei ole enää minussa.