On sadetta ennustava aamupäivä kaukana kotoa, kaukana pohjoisen erämaista ja luonnosta. Maisema on kovin poikkeava totutusta puiden reunustamasta vihreästä areenasta, porojen vaeltamista kapeista poluista. Tätä areenaa hallitsevat vanhojen islantilaisten saagojen muinaiset sankarit. Jotain samaa Reykjadalurin laakso kuitenkin henkii kuin kotimaan Lappikin, vaikka polulla ei joudukaan hätistelemään sääskiä, eikä kotona tuntureiden korkeuksissa laidunna lampaat: se on mystinen kauneus, luonnon myyttinen vetovoima. Reitti näyttää siltä kuin laaksossa olisi vasta taltutettu metsäpalo, sillä maasta nousee paikka paikoin savua. Hämyinen usva sakenee mitä ylemmäs laaksoa nousemme. Matkan varrella on useampi kuuma lähde, joista kuumimmat kihisevät ja kiehuvat varoitusmerkkien ja eristysnauhojen takana.
Puita tai metsää ei ole, mutta vehreyttä silti riittää. Suuria kiviä on etenkin reitin alkupäässä. Yhdessä kivessä on niin suuri lovi, että siihen mahtuu isompikin kulkija piiloon. Mutta piiloutua ei tarvitse, sillä reitti huokuu luonnon rauhallisuutta ja salaperäisyyttä. Jotkut ovat taiteilleet pienemmistä kivistä omia muodostelmiaan - tuttu näky tunturireiteillä kotimaassa.
Laakso näyttää muinaisten tarinoiden sotatantereelta, johon on helppoa kuvitella raskaisiin haarniskoihin puetut ritarit laukkaamassa ratsuillaan pitkin vihreitä niittyjä. Nyt täällä laukkaa vain oma mielikuvitus. Usvan seasta kuuluva vieno "bää" ei kuitenkaan ole kuvitelmaa, sillä yhtäkkiä kolme valkoista lammasta laskeutuu laakson rinnettä ketterästi alas. Lampaat eivät ole ainoat eläimet reitillä, sillä hiukan ylempänä, jo lähellä reitin päätepistettä, seisoo komeassa rivissä nuokkuvia ja lepääviä islanninhevosia, jotka pitävät ansaittua taukoaan ratsastajien uidessa kuumassa joessa.
Vihdoin usvan seasta ilmestyy päätepisteemme, kuuma joki. Joki on kapea, mutta jatkuu suhteellisen kauas. Sen viereen on rakennettu leveät pitkospuut, joten mieleisen uintipaikan saa vapaasti valita. Vaatteiden vaihtamiseen on tehty muutama "pukukoppi", mutta yksityisyyttä ne eivät juurikaan tarjoa, sillä ihmisiä on niin paljon, että samaan koppiin on ahtautunut useampi ihminen.
Retkotamme koko pituudeltamme matalassa joessa ja lämmin vesi rentouttaa patikoinnin rasittamia lihaksiamme. Joen lämpö tuntuu välillä jopa nousevan ja sitten taas vakiintuvan, mutta haaleaksi se ei missään vaiheessa muutu. Olemme kuin kuninkaalliset arvokkaassa kylvyssä.
Kun vihdoin maltamme nousta joesta, ilman viileys iskee kuin äkäinen mäkäräparvi erämaassa kimppuumme. Emme ehdi nolostella olemattomalla pukukopilla, sillä on kiire saada lämmintä ylle ja lähteä samaa reittiä takaisinpäin. Reippaasti kävellessä ei kuitenkaan palella, joen lämpö tuntuu yhä iholla, vaikka saammekin kokea islantilaisen ilmaston hienouden ja karmeuden: se vaihtuu kuin viikingin miekan iskusta, tällä kertaa vesisateeseen.
Kun palaamme autollemme huput syvälle päähän vedettyinä vettä valuvina, puuttuu kahdelta kulkijalta vain viitat harteiltaan ja sauvat käsistään - niin kauas matkustimme Islannin mystisen kauniin karuissa maisemissa.
