Erilaiset kulkijat Noitatunturilla lähestyvässä syksyssä

Perinteitä kunnioittaen on jälleen aika lähteä ennen kuin syksy lakastaa lehdet ja joutsenet poistuvat etelän lämpöön vieden kesän mennessään. Lähestyvän syyskuun aistii pimenevistä illoista. Sen tuntee hartioilla ja sormissa, varpaissa ja nenänpäässä viileänä henkäyksenä. Mutta tänään paistaa vielä aurinko. On vielä elokuu. On aika lähteä. 

Niinpä me lähdemme kohti Noitatunturia Pyhätunturilla. Kaikki on ihanan tuttua. Kuukkelit ovat yhtä uteliaita kuin aina seuratessaan meitä ensin kuusen kätköistä, sitten pyrähtäen viereen katsomaan päätä kallistellen olisiko kenties leipää tarjolla. Tänään meillä ei ole sinulle tarjottavaa, ystävä kallis, sielunlintu. Kuukkeli ei pahastu, se ei ole sen tapaista, vaan se lennähtää oksalle leikkisän näköisenä odottamaan seuraavia kulkijoita, jotka näkyvät jo tulevan. 

Kuljemme metsissä, kohtaamme kivikkoja, nousemme ylemmäs. Noitatunturia kohti kävellessä täytyy olla tarkkana mihin jalkansa pistää, sillä kiven kolot voivat olla hiirien ja myyrien tai käärmeiden koti. Kivet ovat kuin luonnon muovaamia jakkaroita, sileitä ja litteitä ja mukavia istua. Me istumme katkenneen puun päällä ja seuraamme korppien lentoa alkavassa illassa. 

Matkallamme tunturin huipulle löysimme aarteen, jota emme voi ottaa mukaan. Se on kivestä tehty, mutta lämpimästi sykkivä. Aarre kuvastaa  hyvin Noitatunturin syvintä olemusta, sillä mystinen ja kaunis Noitatunturi on molempien mielestä koko Pyhätunturin upein paikka, sen sielu ja sydän. 

Olemme vihdoin perillä. Kaikki on ennallaan, mutta silti tuntuu erilaiselta. Siellä on kivimuodostelmat, kaukana näkyvät tunturit, humiseva tuuli ja kauniit näköalat, kuten ennenkin. Mutta kun katson hämärän jo hieman hiipiessä ja auringon laskiessa valkoisia pilviä ja sinistä taivasta, ymmärrän jotain. Jokaisella kerralla tunturista laskeva kulkija on hieman erilainen kuin sinne nouseva. 

Paluumatka sujuu joutuisasti, sillä auringon alettua laskeutua, alkaa tuulen henkäykset tuoda vilunväristyksiä.Viimeisen kuuden kilometrin suoran taivalluksen kuljemme suorastaan vauhdikkaasti, kunnes kohtaamme kymmenen poron tokan. Porot vilkaisevat meitä ja jatkavat matkaansa. Jaloista kuuluva naksahtelu ja metsän kahina ovat kuin metsän sinfoniaa, jonka kapellimestareina komeat sarvipäät toimivat. 

Jälleen on takana yksi retki Noitatunturille. Matkalla puhuimme ja nauroimme ilot ja murheet, perillä kuuntelimme tunturin neuvot. Kyllä. Kyllä se niin on, että tunturista laskeva kulkija on aina erilainen kuin sinne nouseva.